James Hirvisaari - ankaraa kritiikkiä
 

56. Itsenäisyyspäivän puheeni Asikkalan kirkon sankarihaudalla 6.12.2009

 

6.12.2009 18:03

 

Arvoisat kuulijat! 

Tänään vietämme juhlapäivistä jalointa, ja täällä sankarihaudalla tahdon sanoa muutaman sanan sotasankarien, veteraanien ja isänmaan kunniaksi.
 


Olen itse muuttanut Vääksyyn vasta noin 9 vuotta sitten, mutta juureni ovat syvällä Asikkalassa ainakin 200 vuoden ajalta. Isäni syntyi Kalkkisten pienessä Hirvisaaressa pienen pienessä torpparimökissä kuopuksena 7-lapsiseen perheeseen vuonna 1917. Itse olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät siellä paratiisisaaressa, ja kaiketi sen takia veri veti pääkaupunkiseudulta muuttamaan tänne omille juurilleni ja järvien keskelle. 

Isäni parhaimmat nuoruusvuodet kuluivat maatamme puolustamassa – rintamalla ja olosuhteissa, joita ei voida paratiisimaisiksi luonnehtia. Hän täytti muiden rinnalla kunniakkaan velvollisuutensa isänmaan hyväksi. 

Sodasta hän ei juurikaan puhunut, mutta painajaisista hän kärsi koko elämänsä. 80-vuotisjuhlissaan 12 vuotta sitten hän mainitsi puheessaan 6 ajanjaksoa, jotka olivat olleet hänen elämänsä synkimmät. 

1) Ensimmäisenä olivat hänen mieleensä jääneet kouluvuodet Kalkkisten kiertokoulussa. Oli kuulemma ollut opettajana melkoinen tyranni, jota herkkä poika pelkäsi toden teolla. 

2) Toisena oli aika, jonka hän oli isoveljensä kauppa-apulaisena Heinolassa. Siinä oli toinen tyranni, jota nuori poika pelkäsi. Veli voi olla veljelle joskus hyvinkin ankara. 

3) Kolmantena tulivat sotavuodet. Silloin oli vastassa todellinen tyranni, jota ehkä pelättiin mutta periksi ei annettu! 

4) Neljäntenä oli aika työelämässä VR:n Pasilan konepajalla, jossa ammattiosaston karskit miehet hallitsivat ilmapiiriä tyrannimaisin ottein. Siihen aikaan ei näet hyväksytty joukkoon, jos ei tunnustanut tiettyä puolueväriä. Isä oli puuseppä ja siis tavallinen työläinen, mutta kommunisti hän ei ollut vaan rehti ja isänmaallinen suomalainen perheenisä. Uskoisin niin, että nykyaikana ei sellaista sakinhivutusta enää harrasteta missään piireissä. 

5) Viidentenä tuli puolison eli oman äitini äkillinen menehtyminen vuonna 1981. Kuolema oli armoton tyranni, ja suruaika oli pitkä. 

6) Kuudentena ja viimeisimpänä hän mainitsi syntymäkotinsa menettämisen vanhuuden päivillään. Oli selvää, että häntä ei ollut luhistanut lapsuuden, nuoruuden eikä aikuisiän tyrannit ja koettelemukset, mutta vanhuudessaan hän joutui luopumaan siitä, mikä hänelle oli kenties kaikkein rakkainta elämässä. Se oli kesäpäivien viettäminen siellä Kalkkisten Hirvisaaressa. Se oli ylivoimaisen raskasta, ja siitä menetyksestä lähti selvä alamäki. 

Kolme vuotta sitten hän nukkui pois, ja hautajaiset pidettiin Helsingin Pitäjän kirkolla. Siinä oli jokseenkin pyhä ja isänmaallinen tunnelma, kun sain soittaa sotaveteraanin surujuhlassa Finlandia-hymnin Sibeliuksen omalla harjoittelupianolla. 
 


Myös kansakunnallamme on ollut kriisejä, joista suurin oli varmasti sota-aika. Silloin annettiin suurimmat uhrit vapauden ja isänmaan ja oman kansan puolesta. Sydämet hiljentyneinä olemme nyt muistelemassa sankareitamme, jotka omalla verellään ovat vapautemme lunastaneet.

Sota yhdisti kansan. Toivon, että sitä ”talvisodan henkeä” ei menetetä. Muuttuvassa maailmassa meidän on jatkuvasti pidettävä silmät auki ja mieli valppaana. Pienellä maalla on monenlaisia uhkia. Ehkä juuri tällä hetkellä meihin ei kohdistu sotilaallista uhkaa, mutta me olemme vaarassa menettää itsenäisyyttämme monilla muilla tavoilla. 

Haluan mainita myös sen, että yksi kansaa yhdistävä tekijä on aina ollut kirkko. Jos ei kaikille niinkään hengellisesti, niin kuitenkin kulttuurillisesti. Kirkko on hyvin tärkeä instituutio. Olen huolestuneena seurannut muodikasta kirkosta eroamista ja vieraiden kulttuurien ja uskontojen sokeaa ihannointia. Myös ateistinen oman älyn jumalointi on mielestäni arveluttavaa. Kirkon merkitys olisi nähtävä näinä aikoina nimenomaan kansamme yhtenäisyyden perspektiivistä.

Oma mottoni on ylevästi ”Suomen kieli, Suomen mieli, Suomen luonto, Suomen lippu!” Ne ovat minulle ensisijaisen tärkeitä asioita. Ajattelen niin, että se, mikä meitä suomalaisia yhdistää, on paljon tärkeämpää kuin se, mikä meitä erottaa. Olen varma, että jokainen kansalainen hiljaisesti rakastaa isänmaataan ja äidinkieltään, olipa hänen taustansa minkälainen tahansa. 

Esimerkiksi urheilukilpailuissa kaikki alemman kategorian eroavaisuudet väistyvät, kun koko kansa huutaa yhteen ääneen ”HYVÄ SUOMI”! Meidän olisi syytä yhä enemmän kiinnittyä kansaamme yhdistäviin tekijöihin sen sijaan että riitelemme keskenämme sivuasioista.
 


Nyt haluan luetella muutamia seikkoja, jotka minulle itselleni kuvaavat syvintä suomalaisuutta, pohjoisen kansamme kollektiivista henkistä omaisuutta. Eli - pieni annos kansallisromantiikkaa, olkaa hyvä:
 

Ylistyslitania ihanalle Neidolle

 

Minulle kansallis- ja kunnallisromantikolle suomalaisuus on tätä:

 

* Savusauna, vihta, polttavat lauteet ja tuliset löylyt.
* Soutuvene, laineiden liplatus, rantakaislikko ja onki.
* Sininen taivas, valkoinen hanki, lumikinokset ja sukset.

* Korpimetsä, joutsen, metso, karhu ja mies.
* Kotimökki, pihakeinu, pellavapäät ja vaimo.
* Rehellisyys, talonpoikaisjärki, suora puhe ja nöyrä henki.

* Aamukaste, auringonnousu, soliseva puro ja lintujen kevätkonsertti.
* Nuotio, grillimakkara, auringonlasku ja aitta.
* Kesäniitty, lehmät laitumella, voikukka ja kiurun viserrys.

* Ristiäiset, häät, hautajaiset, pappi ja kirkkomaa.
* Joulupukki, reki, lahjat, silkohapset, joulusauna ja avanto.
* Väinämöinen, kuusimetsä, takkapuut ja kirves.

* Yhteishenki, yksi mieli, luja maanpuolustustahto ja torstainen hernekeitto.
* Siniristilippu, Finlandia-hymni, voimakas kansallistunto ja sisu.

 

Ajattelen niin, että kaikkea tätä on ollut syytä ja on edelleenkin syytä puolustaa, tarvittaessa jopa verellä. Turhaan eivät sankarimme ole taistelleet.

Kun nyt olemme täällä sankarihaudalla, haluaisin vielä lopuksi jakaa kanssanne sen toivon, josta itse olen osallinen ja josta haluan kaikkia muistuttaa ja jota hyvillä mielin voin suositella jokaisen omalletunnolle. Se toivo on evankeliumi; Ja luen tähän loppuun lyhyen pätkän Uudesta testamentista, 1. Pietarin kirjeestä:
 

"Rakastakaa toisianne uskollisesti ja kaikesta sydämestänne, Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä Sanasta. Sillä ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti. - Juuri tämä sana on teille ilosanomana julistettu.”
 

 

Tämä kirkon julistama lohdutus ja ikuisen elämän toivo on osoitettu meille kaikille - sekä näille poisnukkuneille sankareille että meille, jotka olemme täällä Asikkalan kirkolla itsenäisyyspäivää viettämässä.

Kauan eläköön Suomi ja kauan eläköön Asikkala! Toivotan teille kaikille oikein hyvää itsenäisyyspäivää.

 

©  jameshirvisaari.com